Ilosia aikoja – Mielensäpahoittaja arvostelu Keskisuomalainen

TEATTERI RETE
Sisäisiä oivalluksia

Rooleissa ovat Minna Kauppinen, Erkki Teittinen ja Jussi Rekonen. Jussi Rekonen
Teatteri Reten esitys tuo menestyksekkäästi esiin Mielensäpahoittajan filosofisia mietelmiä.
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

Telttaesitys Vanhan Keuruun pihassa 3.7.2016

Snoopi Sirenin ja Tuomas Kyrön yhdessä työstämä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on tärkeä näytelmä. Sen sanoma on niin syvä ja merkityksellinen, että jokaisen rippikoulun käyneen tulisi se kuulla. Nyt puhutaan elämästä isolla Eellä, mitä yläkoululaisetkin opettajiaan pyytävät usein tunnilla tekemään.

Samainen teksti koettiin Kanavateatterissa viime talvena, nyt on asialla Teatteri Rete, joka menestyksekkäästi on tuonut esiin Mielensäpahoittajan filosofisia mietelmiä aiemminkin. Erkki Teittinen ja Jussi Rekonen ovat ottaneet ryhmään vielä uuden jäsenen, Minna Kauppisen, sillä tämä teksti ei ole niin monologimainen kuin aiempi.

Vanhan Keuruun pihapiirissä istumme suurteltassa kuin koulun pihassa uskovaisten kesäjuhlilla ikään: samanlaiset ovat penkit, valaistus ja asetelmat – mutta mikä ”saarna”! Näin hyvää puhetta saa harvoin kuulla! Ei kierrellä eikä kaarrella, vaan sanotaan asiat niin kuin ne ovat, kansanviisaasti.

Tolkulla pärjää. Tavallinen riittää. Ja elämässä on kaikenlaisia vaiheita, jotka on vain otettava vastaan, ei niitä voi valita. Niin Mielensäpahoittaja valistaa. Sen tiedon varassa hän itse pärjää, kun vaimo sairastaa, poika ja miniä patistavat palvelutaloon.

Rakas on dementoitunut, saa syöttää kuin varpusta ja juottaa nokkamukista. Muistoilla koettaa Mielensäpahoittaja saada valoa vuodeosaston ankaralle pedille, mutta vaimo on jo muilla mailla hevosineen.

Mikä yksin jäänyttä miestä silloin auttaa jaksamaan? Oivallus: luonnossa mieli hoituu, huolet kevenevät ja elämän tärkeysjärjestys kirkastuu. Toisille voi suunnitella hyvää, osoittaa välittämistä – vaikka testamentin kautta. Miksi sivelet älypuhelintasi, jos voit pitää kättäsi rakkaasi lantiolla?

Teittinen pitää pinnassa Mielensäpahoittajan sisäistä todellisuutta, vaikkakin roolihahmo saa tuta, että ukkoontuminen on tosiasia, raihnastuminen odotettua ja tästä elämästä luopuminen välttämättömyys, johon ennalta varautuminen oli viisasta.

On hienoa päästä seuraamaan esitystä, jossa puhutaan asiaa niin että herpaantumatta odottaa jo seuraavaa teemaa, mutta jossa kaiken vakavuudenkaan paino ei raskauta katsojakokemusta, päinvastoin. Nyökyttelevistä katsomon päistä voi päätellä, että osuu ja uppoaa – syvään ja tarkasti.

Toteutustapa on kiertävään teatteriin sopiva, rekvisiitta näppärää ja tehosteet riittävät. Jos mitä lisää toivoisi, niin Rekosen ja Kauppisen eri roolihahmoihin vaihtelevampaa energiaa ja tempoa, ilmettä. Nyt koko tiimi hengittää samaan tahtiin Teittisen kanssa, mikä pienentää sivurooleja tarpeettomasti.

Teatteri Rete

JORMA POLLARI